Thinspiration ja rekisteri

Katoin viime yönä Thinspiration-nimisen elokuvan Netflixistä. Jenkeissä se vissiin on julkaistu vajaa vuosi sitten nimellä Starving in Suburbia. Se kertoo 17-vuotiaasta Hannah-nimisestä tytöstä, joka sairastuu anoreksiaan.

Thinspiration käsittelee anoreksiaa vähän mustavalkoisesti, mutta kyllä se todellisuuden pintaa yltää raapaisemaan. Näyttelijäntyön laatu on kohtuullista, mutta itseäni ärsytti kyllä elokuvan loppu. Tuntui siltä, että juonen kehittelyä oli tehty niin pitkään, että sitten piti vain saada käärittyä loppu kokoon mahdollisimman äkkiä. Mutta voin sanoa kyllä, että piti jo aika alussa pausettaa elokuva ja hakea paketti nenäliinoja. Ja ihan hyvä että hain, koska se vollotuksen määrä loppua kohti ei ollut ihan mitään pientä!

Huolestuin hieman kyllä siitä, että koin Hannahin ajatukset osittain samaistuttavina. Suurimman osan arkielämästäni pystyn pakottamaan itseni syömään, vaikka en haluaisi. Monesti tosin se syöminen menee täysin överiksi, en pysty lopettamaan ja sitten se on morkkis^100. MUTTA niin kauan kuin olen tällainen tukevahko, niin ainakin minut jätetään rauhaan. Ihmiset ajattelevat vain, että hyvä, että tuokin on sentään välillä syömättä, jos kieltäydyn ruuasta.

Tänään ei olisi ollut pakko syödä, koska kämppis ei ole tullut vieläkään duunista, mutta niin vain ahdoin naamaani pari voileipää ja tähän mennessä viisi kaurakeksiä. Ja jotta en menisi oksentamaan, lohduttaudun sillä, että koko päivän kalorit ovat silti alle tuhannen. Alle tuhat on hyvä. Mitä alhaisempi, sitä parempi, mutta alle tuhat on hyvä.

Tein tossa hiljan myös elämäni ehkä tähän asti parhaimman teon ja liityin vihdoin luuydinrekisteriin, joka myös kantasolurekisterin nimellä tunnetaan. Ehkä mä voisin pelastaa hengen. Olla oikeesti hyödyllinen tässä maailmassa. Jotenki kaverin taistelu leukemiaa vastaan on saanu kelailee näitä juttuja aika paljon ja sain nyt viimein tehtyä homman, joka vaatii pankkitunnukset ja viis minuuttia aikaa. Sitten venataan postissa tulevaa kuppia, syljetään siihen kuppiin ja laitetaan kuppi postissa takasin. Ja volá! Sitten joskus, jos se mun sylki on jolleki match, niin otetaan verikoe. Ja jos senkin jälkeen vielä kudokset täsmää, niin voi päästä pelastamaan ihmisen hengen. Kuinka siistiä on, että tässä maailmassa on tällainen järjestelmä.

Taputan itseäni selkään ja palkitsen ruualla. Rekisterissä oleva ei saa painaa alle 50kg, mutta onneks itellä on siihen matkaa enemmän kuin tarpeeksi.

Ps. Täällä voi lukea lisää ja vaikka liittyä siihen edellä mainittuun rekisteriin.

The beginning of SHITFUCK

Elämä heittelee toisia enemmän kuin toisia. Joskus lottopotit kasvavat kaksisataatuhatta euroa kahtena peräkkäisenä kierroksena, vaikka juurihan hypittiin miljoonia. Vaikka nallekarkit on periaatteessa helppo jakaa tasan (sulle, mulle, sulle, mulle), niin jostain syystä ne elämän maagiset nallekarkit eivät oikeastaan ikinä mene tasan. Ja joskus sitä nainen väsyy elämään. Joskus sitä haluaa kuolla niin paljon, ettei oikeastaan edes tajua, ettei halua kuolla.

Elämässä jatkuva hämy saa maailman vääristymään. Ajatusmallit urautuvat paikoilleen ja kaikki ulkopuolinen pelottaa. Pelottaa avautua, pelottaa tuntea. Pelottaa syödä, pelottaa liikkua. Pelottaa nauraa, mutta saatana, itkeminen vasta pelottavaa onkin.

Pelon täytteisessä maailmassani velloessani sain ajatuksen perustaa blogin. Ehkä pelko hellittäisi, jos tekisin sotasuunnitelman. Ehkä pystyisin näkemään asioita objektiivisemmalta kannalta, mikäli pääsisin kirjoittamaan ne auki. Sitähän minä kyllä olen tehnytkin päiväkirjani pölyisille sivuille. Rakentavan mielipiteen tai minkälaisen palautteen tahansa saaminen elottomalta esineeltä vain on osoittautunut hyvinkin pitkälti mahdottomaksi.

Kerron nyt kymmenen olennaisena pitämääni faktaa itsestäni ja elämästäni. Käsitelkää tässä yhteydessä sanaa fakta hyvin joustavasti, omien kokemuksieni mukaan saatan olla puolueellinen tässä asiassa.

1. Rakkauteni kissaolentoja kohtaan tuntuu välillä pakahduttavalta, mutta vielä suurempaa on pelko, jota koen ajatuksesta hankkia oma karva-adoptaatti.

2. Ahdistun, kun astianpesukonetta ei täytetä niin, kuin haluan.

3. En ole koskaan harrastanut seksiä, sillä toisen ihmisen kosketus on minulle liikaa. Puhumattakaan siitä sielua musertavasta pelosta joutua naurunalaiseksi ja hylätyksi.

4. Possunkastiketta ei voi syödä ilman sekä perunamuusia että makaronia.

5. 90% ajasta ajattelen ruokaa ja suurinpiirtein saman verran syömiseen käyttämästäni ajasta tunnen, että en pysty kontrolloimaan itseäni.

6. Asun naispuolisen kämppäkaverin kanssa.

7. Olen valmistunut ammattikorkeakoulusta ja käyn tällä hetkellä päivätöissä.

8. Muutin hiljattain Helsinkiin, vaikka pelkään tätä kaupunkia ja sen ihmisiä.

9. En ole nähnyt puoliakaan elokuvahyllyssäni olevista elokuvista.

10. Tämä blogi on minun henkireikäni. En halua olla peloissani.

Olen tuuliviiri. Haluan ensin hirveästi ja silmänräpäyksessä en tiedä mitään hirveämpää. Saan ideoita ja innostun niistä niin paljon, että lähes halkean. Sitten tunnen kuinka jalkojeni kahleet eivät annakaan periksi ja ymmärrän taas oman arvottomuuteni. False alarm.

Pienen ihmisen paikka on piilossa maailmalta. SHITFUCK-blogi on projekti, jossa yritän katkaista pelon kahleet. Tässä tarinassa etsin niitä asioita, joita haluan ja jotka ovat vain itsestäni kiinni. Minä teen palveluksen minulle. Helppoa, eikö?