119 päivää.

120 päivää.

Motivaationi laihtua on ihmeen suuri tällä hetkellä. Ja kun sanon "motivaationi laihtua" tarkoitan siis läskiahdistuksen määrään prosentteina päivän ajatuksista. Kuitenkin kuin salaa huomaan, illalla saapuvan onnistumisen tunteen valheelliseksi ja tajuan suuhuni livahtaneen päivän aikana vaikka ja mitä. Huomaamatta käsi on käynyt pähkinäkipolla, kuin varkain kupliva ilo ystävien kanssa veti mukanaan alas pari kuplivaa siideriä. Kalorit kipuavat ylöspäin ja minä menen aina vähän enemmän rikki.

Ahdistaa ja angstituttaa. Ainiin, kerroinko siitä miten ystäväni avomies/kihlattu kertoi Juhannuksena haluavansa minut ja aikovansa jättää kihlattunsa. Ei hajota ei hajota ei hajota. Shitfuck onkin osuvampi nimi kuin alunperin kuvittelinkaan koska tuulettimen ja paskan kohtaaminen lähitulevaisuudessa on väistämätöntä. Sain äsken viestinkin.

"Haluisitko treffata maanantaina"

"...."

Tuhannet äänet huutavat pääni sisällä yhteen ääneen enkä pysty erottamaan sanoja. Haluan hautautua peiton alle ja laittaa kuulokkeista musiikin täysille. Ehkä maailma on muuttunut kun taas palaan.

121 päivää.

Elämäni on jatkuvaa tasapainoilua. Toisaalta kaipaan rakennetta, kaipaan sääntöjä. Tätä ja tuota ei saa syödä, lauantaina saa ottaa rivin suklaata. Lenkillä käydään x kertaa kuukaudessa, viikossa, päivässä. Tämä, tämä ja tämä ruoka on ok ja tätä voi syödä mielin määrin jos meinaa kuolla. Mittaus kerran viikossa ja punnitus joka aamu. Älä katso peileihin, pidä aina pakastimessa jääpaloja. Muista juoda vettä vettä vettä.

Toisaalta haluan unohtaa kaiken ja elää. Haluan hypätä tuntemattomaan ja kellua elämänilossa. Haluan käydä ravintoloissa ahdistumatta ja juoda sokerillista limpparia. Haluan syödä litran jäätelöä ilman, että pitää sen jälkeen halailla posliiniystävää tunnin verran. Haluan pistää mekon päälle ja nauttia auringosta ja tuulesta. Haluan tuntea, että kuulun tähän suureen kaupunkiin ja sen ihmisvilinään.

Siksi tuntuu kuin repeäisin kahtia. Sieluni on väännetty niin tuhannen mutkalle, että jokainen yritys selvitellä tätä sisäistä sotkua aiheuttaa vain uusia solmuja johonkin muualle. Yritän kynsin ja hampain pitää kiinni niistä pienistä hetkistä, kun ahdistuksen ylleni heittämä verho on hieman ohuempi, hieman kevyempi kantaa, mutta sitten löydänkin taas ne kynnet kurkottelemasta kohti nieluani ja ne hampaat vatsahappojen tuoman töhnän peitosta.

Mikään ei mene niin kuin haluaisin. Ehkä listan kirjoittaminen auttaa, ehkä se rauhoittaa tätä levotonta mieltä.

2015 loppuvuonna haluan saavuttaa:

• 62kg painon
•  
•  

Öhm, kuvittelin listasta tulevan pidempi, Ja tavoitepainonkin arvioin yläkanttiin. Kuka nyt uskoisi, että tyytyisin tuollaiseen lukemaan? Mutta sekin olisi alku. Yritin myös kirjoittaa koko elämän mittakaavassa tavoitelistaa, mutten keksinyt muuta kuin painon. Miten voi olla, että en koe elämässäni olevan mitään muuta tavoittelemisen arvoista, mutta silti en pysty ottamaan pienintäkään askelta sitä tavoitetta kohden? Ilmeisesti tykkään ennemmin kokea olevani täysin epäonnistunut lihava ihmishylkiö, joka vain vaivoin pärjää joka päiväisessä elämässään.

Koomista miten Suomessa puhutaan huumeiden saannin helppoudesta ja kun pieni ihminen kaipaisi pientä karkumatkaa todellisuuden ulkopuolelle, niin eipä niitä nyt ihan joka kadunkulmassa kyllä tulla tarjoamaan. Haluaisin vain hetkeksi unohtaa oman kehoni, unohtaa työstressin, unohtaa rakkaushuolet, unohtaa itseni. Onko se liikaa vaadittu?

127 päivää.

Minulla on 127 päivää aikaa muuttaa elämäni. Ei ehkä parempaan. En halua parantua tai olla iloinen. Haluan olla laiha. Haluan käyttää mitä tahansa vaatteita. Haluan katsoa peiliin ilman, että tekee mieli oksentaa.

Tänään olen syönyt lautasellisen pastaa ja 200g raejuustoa. Paketillisen suklaahippukeksejä. Turkinpippurin. Broileinkoiven ja salaattia. Kipollisen jäätelöä. Jäätelön ja osan broilerista ja salaatista oksensin. Varmaan silti kalorit jossain parissa tonnissa. Olen säälittävä ja ällöttävä.

127 päivää. Aion olla laihempi marraskuussa. Enkä aio saavuttaa sitä leikkaamalla käteni irti (see what i did there). Tästä tulee vaikeaa, koska ei riitä, että minulla on itsekuria vaan pitää olla myös voimia selittää kämppikselle miksi en syö tai syön.

Huomisesta alkaen poltan kaikki herkut kämpästä. 127 päivää.

Näkökenttäni laidoilla näen varjot

Tuskan huudot karkailevat varomattomasti

Päivien sävy on muuttunut

Aika väreilee paikallaan

Vääristäen maailmaa

Ihoni alla on monta kaaosta

Ne kietoutuvat yhteen

Rajat hämärtyvät

Toivon varjojen jo pian saapuvan

Tarvitsen turvapaikan