Elämäni on jatkuvaa tasapainoilua. Toisaalta kaipaan rakennetta, kaipaan sääntöjä. Tätä ja tuota ei saa syödä, lauantaina saa ottaa rivin suklaata. Lenkillä käydään x kertaa kuukaudessa, viikossa, päivässä. Tämä, tämä ja tämä ruoka on ok ja tätä voi syödä mielin määrin jos meinaa kuolla. Mittaus kerran viikossa ja punnitus joka aamu. Älä katso peileihin, pidä aina pakastimessa jääpaloja. Muista juoda vettä vettä vettä.
Toisaalta haluan unohtaa kaiken ja elää. Haluan hypätä tuntemattomaan ja kellua elämänilossa. Haluan käydä ravintoloissa ahdistumatta ja juoda sokerillista limpparia. Haluan syödä litran jäätelöä ilman, että pitää sen jälkeen halailla posliiniystävää tunnin verran. Haluan pistää mekon päälle ja nauttia auringosta ja tuulesta. Haluan tuntea, että kuulun tähän suureen kaupunkiin ja sen ihmisvilinään.
Siksi tuntuu kuin repeäisin kahtia. Sieluni on väännetty niin tuhannen mutkalle, että jokainen yritys selvitellä tätä sisäistä sotkua aiheuttaa vain uusia solmuja johonkin muualle. Yritän kynsin ja hampain pitää kiinni niistä pienistä hetkistä, kun ahdistuksen ylleni heittämä verho on hieman ohuempi, hieman kevyempi kantaa, mutta sitten löydänkin taas ne kynnet kurkottelemasta kohti nieluani ja ne hampaat vatsahappojen tuoman töhnän peitosta.
Mikään ei mene niin kuin haluaisin. Ehkä listan kirjoittaminen auttaa, ehkä se rauhoittaa tätä levotonta mieltä.
2015 loppuvuonna haluan saavuttaa:
- 62kg painon
Öhm, kuvittelin listasta tulevan pidempi, Ja tavoitepainonkin arvioin yläkanttiin. Kuka nyt uskoisi, että tyytyisin tuollaiseen lukemaan? Mutta sekin olisi alku. Yritin myös kirjoittaa koko elämän mittakaavassa tavoitelistaa, mutten keksinyt muuta kuin painon. Miten voi olla, että en koe elämässäni olevan mitään muuta tavoittelemisen arvoista, mutta silti en pysty ottamaan pienintäkään askelta sitä tavoitetta kohden? Ilmeisesti tykkään ennemmin kokea olevani täysin epäonnistunut lihava ihmishylkiö, joka vain vaivoin pärjää joka päiväisessä elämässään.
Koomista miten Suomessa puhutaan huumeiden saannin helppoudesta ja kun pieni ihminen kaipaisi pientä karkumatkaa todellisuuden ulkopuolelle, niin eipä niitä nyt ihan joka kadunkulmassa kyllä tulla tarjoamaan. Haluaisin vain hetkeksi unohtaa oman kehoni, unohtaa työstressin, unohtaa rakkaushuolet, unohtaa itseni. Onko se liikaa vaadittu?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti