Huoli ystävästä ja avun saamisen vaikeus

Viimeaikoina olen ollut yhä enenevissä määrissä huolissani ystävästäni. Hänellä on ollut vuosien mittaan ongelmia niin päihteiden kuin mielenterveytensä kuin syömisenkin kanssa. Hän on ollut pohjalla ja päässyt sieltä pois, mutta jäänyt nyt keikkumaan johonkin hataralta tuntuvaan välitilaan. Hänen asiansa eivät ole niin hyvin kuin mitä hän antaa ymmärtää. Näemme viikoittain ja siltikin huomaan miten hänen luunsa tunkevat joka kerta vähän ponnekkaammin läpi hänen ihostaan. Pystyn näkemään hänen anatomiastaan kohtia, joita en edes tiennyt ihmisruumiissa olevan. Omituisia luita omituisissa paikoissa.

Keskustelimme taas viikonlopun aikana ja hän myönsi, ettei tiedä, minkä kokoinen hän on. Hän ei hahmota oman ruumiinsa kokoa, joten hän syö päivän aikana kokonaisuudessaan yhden purkin ananasta - puoli purkkia päivällä ja puolikkaan illalla. Tai maitorahkaa ja parsakaalia. Hän värähti inhosta kertoessaan tätä minulle.

Ongelmallisen asiasta tekee se, että hän asuu yhdessä poikaystävänsä kanssa, jolla ei ilmeisestikään ole hajuakaan tilanteesta. Tyttö on työttömänä kotona kaikki päivät, kun poikaystävä tekee pitkiä työpäiviä. Kukaan ei vahdi tytön syömisiä - tai niiden olemattomuutta. Ja tytön ajatuksia ei välttämättä huomaakaan, jos ei tiedä mitä katsoa. Ja lukuun ottamatta ilmiselvää kuihtumista. Hän kuitenkin käy ulkona syömässä, syö ravintolassa koko annoksensa, haluaa känni-illan päätteeksi grillille ja käy darrassa hakemassa pizzaa. Hän ei syö pelkästään salaattia tai välttele ulkona syömistä. Hän valitsee baarissa aina light-siiderin ja erottelee susheista vähintään puolet riisistä pois.

Huoleni on suuri. Tyttö ei voi jatkaa noin. Hän tulee päätymään sairaalaan. Vaikka se ei tapahtuisi tänä vuonna tai ensi vuonnakaan, niin se tulee tapahtumaan. Hän puhui minulle perjantaina myös perheen perustamisesta. Että muutaman vuoden kuluttua voisi antaa lapsen tulla perheeseen. Hän ei ymmärrä, että todennäköisesti hän ei tuolla menolla ole hengissä enää muutaman vuoden päästä tai ainakin hänen ruumiinsa kyky kantaa lasta on tuhoutunut. Ei raskaus suju, jos kantaja on vain luuta ja nahkaa. Ei voi kasvattaa pienestä ihmisestä tasapainoista yhteiskunnan jäsentä, jos ei osaa itse edes syödä.

Puhuimme avun hakemisesta. Sanoin, että menisikö hän tapaamaan jotakuta, jos etsisin hänelle apua. Jos minä etsisin lääkärin tai psykologin tai jonkun, joka voisi auttaa. Hän vaikutti myöntyväiseltä, vaikka näin hänen silmistään, miten se pieni ääni hänen päässään vakuutti hänelle, että ei hän oikeasti ole sairas, ei hän oikeasti tarvitse apua.

Nyt olen viikonlopun aikana yrittänyt selvittää, mistä Helsingissä saa apua. Yksityisiä tahoja tuntuu olevan kaikenlaisia, mutta kuten sanottu, ystäväni on työtön, joten hänellä ei ole varaa maksaa 500 euroa päivältä hoidosta. Olen lukenut loputtomia sivuja hoitoketjuista, maksusitoumuksista ja erilaisten psykiatrien itsekehuista. Olen ajautunut siihen umpikujaan, että hänen ainoa vaihtoehtonsa taitaisi olla julkinen reitti. Se vaatisi ajan varaamista terveyskeskuksesta. Se vaatisi sen, että hänen onnistuisi vakuuttaa asiaan perehtymätön terveyskeskuslääkäri hänen syömishäiriöstään, jota hän itsekään ei usko, että hänellä on. Voisin mennä mukaan ja koittaa itse vakuuttaa lääkärille avun tarpeesta, mutta olen päivätyössä itsekin, ei minulla ole mahdollisuutta mennä vastaanotolle keskellä päivää.

Minun on saatava hänet avun piiriin, mutta tunnen oloni niin avuttomaksi itsekin. Kaikki tieto on levällään netissä eikä matalan kynnyksen apua ole tarjolla. Huolestuneen läheisen ei auta kuin katsoa avuttomana vieressä. Syömishäiriöinen aikuinen on tabu, syömishäiriöön sairastutaan yläasteella. Syömishäiriöiset ovat 23-vuotiaaseen mennessä olleet kuusi kertaa osastolla, syöneet kahtatuhatta eri lääkettä ja käyneet 10 vuotta terapiassa. Heitä on seurattu ja yritetty auttaa jo kouluterveydenhoitajasta lähtien.

Aikuinen nainen, jota ei koskaan aikaisemmin ole diagnosoitu, ei saa apua. Häntä ei uskota.

"Sinähän voisit vaan syödä."